maanantai 4. huhtikuuta 2016

"I'm sorry, but I don't speak your language"

Todella paljon ihmisiä ja kukaan ei tunnu katsovan minne kävelee. Tylyjä kassatätejä. Ihana kevätsää, päässyt käyttää jo mekkoja. Kauniit, vanhat, korkeat ja tiheään rakennetut rakennukset. Ruokakaupat, joista on vaikea löytää laktoositonta maitoa. "I'm sorry, but I don't speak your language" on tullut muutaman kerran sanottua.

Olen aina ajatellut olevani hyvin sopeutuva, epäsuomalainen, läheisyydestä pitävä ihminen, mutta täällä olen huomannut itsessäni hyvin perinteisen suomalaisen piirteen - haluan oman henkilökohtaisen tilan. Joskus pitää hengittää hieman pidempään, kun kulkee kaupungilla. Välillä ahdistaa se iso ihmismassa, mikä tulee kaupungilla ollessa vastaan ellei jopa päällekin. Mutta niin suomalainen en ole, ettenkö pystyisi trameilla kulkemaan - ne nimittäin voivat joskus olla hyvin täynnä!

Joudun kerran vaihtamaan tramia, kun menen töihin, eikä matkoihin mene kuin 20-30 minuuttia yhteensä (ottaen huomioon kävelyt tramipysäkeille). Työpaikkani pysäkki on Travnickova. Alue on vähän karumpaa muuhun kaupunkiin verrattuna, vaikkei matka ole pitkä. Alueella asuu romaneja ja työpaikkani Pavlac on nimenomaa romaneille tarkoitettu vapaa-ajanviettopaikka. Työntekijät  tekevät myös sosiaali- ja katutyötä. Harjoittelun aluksi olen Pavlacissa silloin kun se on lapsille ja nuorille auki ja myöhemmin pääsen tutustumaan katutyöhön.

Työpaikallani työntekijät puhuvat hyvin englantia, vaikka sitä tuntuvat murehtivan, että ymmärränkö heitä. Mutta tällä hetkellä tuntuu, että ymmärrys on hyvä molemmin puolin. Jotkut asiat ovat jääneet epäselväksi, mutta aina voi kysyä uudestaan ja olen myös täällä oppinut, ettei kaikkea tarvitse murehtia. Mutta olen hirveän helpottunut, sillä ohjaajat vaikuttavat tosi mukavilta!
Lapset on huippuja. Minussa on ollut paljon ihmeteltävää - siniset hiukset, lävistykset, tatuoinnit... Ja uusi tyyppi muutenkin, jolle olisi paljon kysymyksiä mutta ei se vaan osaa puhua tsekkiä! Kysyin yhdeltä ohjaajalta, ovatko lapset kovin hämillään minusta. Vastaus oli "ovat ja he eivät ymmärrä miten osaat puhua englantia, mutta et tsekkiä". Joskus en tiedä, mitä pitäisi tehdä kun on lapsi, joka on kertonut jonkin asian ja hänellä on kasvoillaan ilme, mikä odottaa vastausta. Mietityttää, kyllästyvätkö lapset minuun tuolla, kun en osaa puhua tsekkiä. Luovatko he enään minkäänlaista kontaktia minuun? Käynkö tylsäksi?
Pari lasta tekivät ohjaajien kanssa julisteen, missä on muutamia lauseita tsekiksi ja englanniksi kirjoitettuna. Kävin niitä läpi yhden pienen lapsen kanssa, olisiko ikää ehkä kuusi vuotta? Rankin opettaja ketä olen tavannut! :D Hyvin perusteellisesti menimme erilaiset äänteet läpi eikä hän helpolla minua päästänyt! Pavlacissa on myös tussitaulu, jota lapset ovat käyttäneet paljon, kun ovat minun kanssa halunneet keskustella. He aina menevät ohjaajien luo kysymään, miten jokin asia kirjoitetaan englanniksi. Sitten he kirjoittavat lauseen taululle ja mie vastaan. Käy ohjaajia vähän sääliksi, kun he joutuvat niin paljon tulkkaamaan... Mutta ihanaa huomata, miten lapset ovat olleet minusta kiinnostuneita ja samalla halukkaita oppimaan englantia.
Eiköhän se siitä pikkuhiljaa...

Hirveän ikävä Suomeen ei vielä ole, ehkä vähän. Lähinnä omia tavaroita kuten tyynyä, omaa tilaa ja rauhaa ja omaa kotia muutenkin, tuttuja ruokakaupan tavaroita, oikeaa kahvia (täällä "kahvi" on sitä, että sekoitetaan kuumaa vettä ja kahvijauhoja) ja joitakin vaatteita, joita olisi kannattanut ottaa mukaan. Ehkä vähän sitä omaa ukkoakin...
Ruokakauppa on ollut yllättävän iso haaste. En ole ennen käsittänytkään, miten vaikeaa voi olla löytää esimerkiksi laktoositonta maitoa. Kerran kysyin myyjältäkin ja hän näytti soijamaitoa. Nyt ei ollut kyse kielimuurista, vaan siellä kaupassa ei vain ollut sillä hetkellä laktoositonta maitoa saatavilla. Myöhemmin olen sieltä löytänyt sen. Toisessa kaupassa se oli ihan muualla kuin muut maidot ja meinasi jo itku tulla, ettenkö oikeasti selviä tällaisessa asiassa ihan itse. Mikä voittajafiilis oli kun selviydyin!
Täällä olen oppinut muutenkin nauttimaan hyvin pienistä asioista. Hyvä niin, sillä täällä on haasteita, niin melkein pitääkin osata iloita pienistä onnistumisista ja nauttia vähänkin hauskoista tilanteista. Itsepalvelukassastakin selvittiin, mikä voittajafiilis, I can do this!!

Apua miten paljon tekstiä. Toivottavasti jaksoit lukea. Vielä viimeiset voimat kuvavyöryyn!


Tramipysäkki keskustassa. Tässä vaihdan tramista toiseen kun menen töihin. Pirun vaikea nimi!

Vähän erilaiset alakulkujen graffitit kuin Suomessa - tosin valitettavasti näittenkin päälle on tuhrittu.

Tässä hieman opeteltavaa!

Rakastan täällä ruokaa! Kävimme paikassa, jossa tehdään ihan itse pastaa. Ihanaa ja edullista. Rakastuin.

Kävimme sunnuntaina tekemässä pienen linnareissun. Kävelimme hirveen ison ja jyrkän mäen - tuli viime syksyn vaellus mieleen. Mutta kannatti, maisemat oli huikeet ja oli todella kaunis paikka. Pitää joskus piipahtaa sinne syömään, sielläkin oli ainakin yksi ellei toinenkin ravintola. Paikka on siis Špilberkin linna, ja siitäkin muutama kuva...






Pienet maisemat linnalta. Huikeampaa olisi nähdä ihan itse kuin kuvilta.

Hän soitteli linnalla. Hänella oli vanhanajan vaatteet. Hän soitti hienosti säkkipilliä. Hauska.

Eiköhän siinä ollut taas vähäksi aikaa ihmettelyn aihetta. Varmasti tulee myöhemmin vastaan muitakin vastoinkäymisiä ja ehkä ilonkin aiheita.

~ Meri the Sea

3 kommenttia:

  1. Mä niiiiiiin kaipaan teitä ja tuota!!!!!! Apua

    VastaaPoista
  2. Teillä on kiva blogi ja varmasti seuraan teidän reissua! :) <3

    VastaaPoista